
Valtakunnallisen Työväentalomuseon perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Perustajina olivat Työväen Sivistysliitto ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue.
Nyt museona toimivan Salomökiksi kutsutun Teuron työväentalon rakensivat kylän työväenyhdistyksen jäsenet vuosina 1906-1908. Talon siirtäminen ja pystyttäminen nykyiselle paikalleen Riihimäelle tapahtui kesällä 1969.
Kesänäyttelyn avasi 5.5.2019 kotiseutuneuvos Tero Tuomisto. Näyttely on esillä koko museokauden syyskuun loppuun asti.
Kotiseutuneuvos Tero Tuomiston avajaispuhe 5.5.2019
”Olemme avaamassa vuoden 2019 kesänäyttelyä täällä Valtakunnallisen Työväentalomuseon arvokkaita perinteitä ja väkevää historiaa huokuvissa tiloissa ja tunnelmissa, museon, joka syksyllä tulee puolen vuosisadan ikään. Hyvin voi sanoa, että tämä museona ja samalla myös näyttelytilana toimiva rakennus on tehnyt jo pitkän matkan. Näyttely kuvastelee monin tavoin tätä taivalta.
Ensinnäkin, ajallisesti: kevättalveen 1967 ja tänne Riihimäelle ulottuvat ensimmäiset ajatukset ryhtyä aikaansaamaan erityistä työväentalomuseota. Talohan on liikkeemme luonnollinen koti. Ajatus eteni työväenyhdistyksestä piirikokoukseen ja sitten aina sosialidemokraattisen puolueen johtoon saakka. Perinteiden merkitys ymmärrettiin ja toimeen tartuttiin. Jo syksyllä muodostettiin valtuuskunta asiaa valmistelemaan. Puheenjohtajana oli SDP:n puheenjohtaja Rafael Paasio ja varapuheenjohtajana kouluhallituksen pääjohtaja R.H. Oittinen. Työrukkaseksi muodostettiin sosiaalineuvos Uuno Nurmisen johtama työvaliokunta. SDP:n ohella toisena vastuutahona oli alusta alkaen Työväen Sivistysliitto, siitä kertoivat esimerkiksi nimet Sakari Kiuru ja Olavi Hurri, Oittinenkin oli TSL:n aiempi sihteeri. Aatetta ja sivistystä, käsi kädessä.
Kaukaa on tultu, myös kilometreissä: Työvaliokunta retkeili keväällä 1968 Lounais-Hämeessä etsien sopivaa työväentaloa. Sellainen löydettiin Tammelan Teurosta, varsin hyväkuntoinen kuusikymppinen, vuosina 1906-08 rakennettu. Heinäkuun alussa talon uudeksi sijaintipaikaksi varmistui Riihimäki ja juuri tämä Peltosaaren koilliskulma, mistä kaupunki luovutti käyttöön 5000 m2 maata.
Talo purettiin, osat siirrettiin ja rakennus pystytettiin uudelleen vuonna 1969. Harjannostajaiset pidettiin 19. syyskuuta, ja valtuuskunnan puheenjohtaja Rafael Paasio saattoi kutsua väen koolle vihkiäisjuhlaan, joka oli lauantaina 25. lokakuuta 1969. Yleisölle museo avattiin vappuna 1970. Myöhemmin talon ylläpitäjäksi muodostettiin Työväenperinteen Tutkimus ry.
Siitä alkaen on tämä rakennus, Työväentalomuseo palvellut tehtävässään. Museolle on löytynyt ja vakiintunut oma tehtävänsä. Museosta on tullut myös kiinteä osa kaupungin museoiden yhteistä verkostoa, ja yhteistyö on hyödyttänyt kaikkia osapuolia. Jokainen kaupunki tarvitsee nykyisin monenlaisia vetonauloja, houkuttimia, näyttelyjä ja nähtävyyksiä niin asukkailleen kuin satunnaisemmille kulkijoille.
Museon suojiin, niin tähän rakennukseen kuin myös varastotiloihin, on kertynyt mittava määrä esineistöä, jotka kertovat suomalaisen työväenliikkeen ponnisteluista jo 120 vuoden mittaisella taipaleella. Tässä tilassa on ollut lukuisia, eri aiheista kertovia kesänäyttelyjä ja täällä on pidetty mitä moninaisimpia tilaisuuksia. On puhuttu, laulettu, on soitettu. Täällä on päässyt katsomaan, kokemaan ja nuuhkimaan menneiden aikojen tuntoja ja tunnelmia, niin nytkin.
Emme pidä tärkeänä vanhojen muistojen, rakennusten tai historiallisten esineiden tai muiden aineistojen vaalimista sekä niiden esillepanoa siksi, että kaipaisimme vanhoja hyviä aikoja takaisin. Eivät ne aina välttämättä niin hyviä olleetkaan. Vaalimme, esittelemme, kirjoitamme, jotta muistaisimme tänäkin päivänä mistä olemme tulleet, itse asiassa me aivan kaikki koko kansakunta, millaisten vaikeuksien ja samalla millaisten ihanteiden ja tavoitteiden kannustamana.
Tällaisista tiloista, tällaisilta kovilta penkeiltä on liikkeelle lähdetty paremman tulevaisuuden toivossa. Paljon onkin saavutettu: juuri noina Rafael Paasion kaukaisina puheenjohtajavuosina 1960-luvulla virisi, ehkä jonkin verran hapuillen, pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen, viimein myös täällä Suomessamme. Sitähän nyt lähes kaikki pitävät hyvänä ja omana saavutuksenaan. Helppoa se ei ole ollut, eikä tie suora, monilla täällä on siitä varmaan omakohtaisia kokemuksia niin vaalikamppailuista kuin valtuustoäänestyksistä.
Ongelma yhteiskunnassa on vain siinä, että tavoite häilyy jatkuvasti jossain kauempana. Ei ole yhtä lopullista maalia, jonne päästyämme voisimme kallistua viisaan lepoon. ”Mikä on, ei pysy”, sanoi jo muinainen kreikkalainen ajattelija Herakleitos. Tärkeintä on liike, pyrkimys kohti parempaa ja turvatumpaa aikaa, vaikka toimintaympäristökin muuttuu. Työ jatkuu, kamppailu jatkuu, mutta toisenlaisin muodoin, keinoin ja välinein kuin tämän talon aikaa sitten rakentaneet liikkeemme varhaiset vaikuttajat, näkijät ja tekijät. Monien sukupolvien ponnistuksista kertoo tämänkin kesän näyttely täällä ajan patinoimien vankkojen seinien suojissa.”